No nyt on hyvää aikaa shoppailla netissä. En oo vielä löytänyt mitään sellaista, mikä olisi pakko saada. Mulla kaapit pursuaa tällä hetkellä vaatteita/kenkiä/laukkuja. Ainahan ne uudet vaatteet on kivoja, mutta tarvitaanko me todella niin paljoa vaatteita ollaksemme onnellisia? Kunnon materialismia. Se on aika jännää, miten tulee sellainen ihanan vapautunut tunne kun ostaa kaappiin jotain uutta. Se on sellainen hetkellinen tyydytysten täyttymys, joka lähtee yhtä nopeaa kuin tuleekin. Joskus tarpeiden tyydytystä vaatteiden oston kautta seuraa katumus. Järkyttävä katumus. Mielessä käy, että pitäiskö tämä tuote palauttaa ja tarvinko mä tätä sittenkään. Astelen edes takaisin kaupan oven edessä ja paniikki on iskeä päälle, kunnes löydän jälleen hyvän syyn: "kyllä! kyllä tarvitsen, ensi viikollahan on kummin kaiman serkun koiran hautajaiset", ja mieli on taasen tyyni.
Mä inhoan lähteä mun kihlattuni kanssa shoppailemaan, koska se aina kyseenalaistaa kaiken mitä mä oon ostamassa. "Et sä nyt oikeasti tota tarvitse", ehkä siitä oon oppinut, että kun löydän kivan mekon niin heti ensimmäisenä alan selittämään sille syitä, miksi mä tarvitsen sitä. Oikeesti. Miksi meidän naisten (etenkin mun) täytyy aina löytää hyvä syy ostaaksemme vaatteita? Etenkin jos olemme jonkun toisen seurassa. "Hei, ihana mekko, tää sopis hyvin mun .." Et sä oikeesti tarvitse sitä. Mutta silti se tulee sun mukana sovituskoppiin ja se vielä istuu ihan loistavasti sun päälle. Mutta et sä tarvitse sitä ja se maksaa todella paljon. Tartut materiaalilappuselosteeseen kiinni. "Tää on vielä tosi hyvää materiaalia" eli kaikkea muuta. Mieli sokaistuu siitä kun se mekko istuu niin nätisti päälle. Seuraavaksi alkaa taasen selittely. Tässä tilanteessa yleensä mun kihlattu katsoo pitkään mun päälle sanoo ja että "toi istuu tosin hyvin sun päälle, mutta tarvitko sä sitä?" Haloo!! Jos tää istuu tosi hyvin mun päälle, tottakai mä tarvitsen sen. En vaan vielä tiedä mihin. Siihen, että se istuu hyvin mun päälle! Okei, ehkä se vaate lojuu seuraavat pari kuukautta mun komerossa, mutta mä tiedän, että kyllä vielä tulee tilaisuus kun mä kaipaisin sitä ja mitä jos sitä ei silloin enää saa! Saatan pohtia asiaa hetken, mutta sitten uhmaan kihlattuni mielipidettä ja astelen tyytyväisesti kassalle. Kassalla se kuitenkin iskee. "Tarvinkohan mä tätä oikeasti? Mitä jos toinen oli oikeassa? Enää ei voi peruuttaa, vähä olisi noloa. Apua!" Ja sitten se on sun, esitä vain tyytyväistä toiselle vaikka oikeasti vituttaisi. Eihän sille toiselle nyt voi myöntää,että se oli oikeassa.
Tyttökaverien kanssa on paljon kivempaa lähteä shoppailemaan. Silloin kun sä koitat jotain vaatetta ja kysyt mielipidettä niin vastaus on lähes aina "toi näyttää ihan älyttömän hyvältä sun päällä", vaikka se istuisi päälle kuin makkarankuori. Kiristää joka paikasta ja kaikki pursuaa, mutta sait luvan ostaa sen ja se "näyttää hyvältä" sun päällä. Nyt ei edes tarvitse miettiä syitä miksi ostaa se mekko tai paita kun lupakin on jo saatu, "sun on pakko ostaa se kun se istuu niin hyvin sun päälle". Mun mielestä meidän tulisi olla rehellisiä toisillemme, jos todella toisesta välittää niin kyllä silloin pitää kertoa mitä siitä ajattelee. Jos mekko ei oikeasti istu päälle niin mieluiten kuuntelee parasta ystävää kuin poikaystävää. Ihan oikeasti. Etenkin, jos on ollut kauan parisuhteessa. Poikaystävä yleensä yrittää miellyttää.
Mua kyllä vieläkin mietyttää se, että miksi sitä tyydytystä saadaan uusista tuotteista? Miksi? Miksi vanhoihin vaatteisiin ei voi olla tyytyväinen? Miksei kirpputorilta vaatteita ostaessa voi olla yhtä tyytyväinen kuin kaupasta ostaessa? Voisko joku kertoa mulle vastaukset noihin kysymyksiin??
Mun rahat kuluu lähes poikkeuksetta vaatteisiin/asusteisiin/kenkiin. Niistä saa mielelle parasta tyydytystä. Ihan tyhmää. Nyt mä lähden etsimään onnellisuutta muualta. Mutta mistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti