Vietin juhannusta Nummirockissa Nummijärvellä, jossa suvaitsevaisuuteni kärjistettiin äärimmilleen. En pidä itseäni enää kovinkaan rokahtavana tai musiikkimakuni on muuttunut huomattavasti vuosien varrella, mutta lähdin festareille kihlattuni mieliksi. Avoimuuteni katosi saman tien kun saavuimme leirintäalueelle ja vastaan käveli mies, jolla oli ns. sotamaalaus kasvoissa, pitkä musta tukka ja vaatteet suoraan kuin rautakaupasta. Ennen (nuorempana) pidin sitä coolina, jos aikuiset miehet pukeutuivat mustiin, kireisiin nahkahousuihin ja värjäsivät hiuksensa vihreiksi. Nyt tunsin paremminkin myötähäpeää. Mikä saa ihmisen pukeutumaan tuolla tavalla? Esitinkin kysymyksen leirintäalueella "leiriporukalleni" ja vastauksena sain, että "halutaan erottua joukosta". Mutta miksi, miksi se on niin tärkeää?? Tai jos totta puhutaan niin vastaan kävellyt mies ei todellakaan erottunut joukosta, sillä hän ei todellakaan ollut ainut. Jos itse olisin halunnut erottua joukosta, olisin pukeutunut oikein kirkkaisiin (löysiin) vaatteisiin ja kuunnellut Petri Nygårdia. Varmasti olisin herättänyt huomiota! "Tä! Eikö toi kuuntelekkaan Sabatonia, mitä vittua toi täällä tekee!" (Totta. Mietin sitä itsekin.) Eihän ihmisiä saisi erotella pukeutumistyylin perusteella ja onhan se myös rikkautta, että on niin paljon erilaisia ihmisiä, mutta pistää vaan mietityttämään. Ehkä olen sitten vain tyyliltäni tylsä ja tavallinen.
 |
| c. We <3 it |
Esitin tuossa aiemmin kysymyksen siitä, että miksi on niin tärkeää erottua joukosta. Okei, ymmärrän kyllä että se ei ole cool, jos pukeutuu juuri samalla tavalla kuin kaikki muut, enkä sitä hakenutkaan sillä vaan sitä, että miksi pitää pukeutua jollain tavalla vain sen takia, että erottuisi joukosta? Miksi ei voi pukeutua niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Minun mielestäni, jos aikuiset miehet pukeutuvat tiukkiin nahkahousuihin ja värjäävät hiuksensa vihreiksi niin kyllä siinä on silloin jotain muutakin kuin vain sitä, että viihtyy omissa vaatteissaan. Silloin haetaan sitä huomiota, ainakin minun mielestäni tai ei juurikaan haluta erottua siitä omasta jengistä. Joten mistä silloin halutaan olla erottua? Eikö se silloin paremminkin ole sitä yhteenkuuluvuuden hakemista.
Palaan takaisin pääpointtiini eli suvaitsevaisuuteen. Olisihan maailma nyt pirun verran helpompi paikka elää, jos kukaan ei olisi määrittämässä sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Silloinhan suvaitsevaisuus eläisi parhaimmillaan jos kaikki rakastaisivat toisiaan. Mutta olisihan tämä nyt tylsä paikka jos kellään ei olisi mitään muita vastaan. (Itse ihailen sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät suvaitsemaan ne kaikista rasittavimmatkin ihmiset.) Minusta ei siihen vain ole. Kai mä oon vaan huono ihminen, mutta miksi jokainen pitäisi hyväksyä ulkoisilta ominaisuuksiltaan? Enkö mä saisi esittää vastalauseita asioista joista en pidä. Siinä mielessä olen suvaitsevainen, että hyväksyn eri ihonvärit, koska väri ei merkitse mitään vaan se, mitä se ihminen tuo itsestään muiden ihmisten keskuuteen. Minut saa helposti ärsyyntymään esimerkiksi ihmiset, jotka eivät osaa olla hiljaa silloin kun pitäisi olla tai sellaiset jotka mässyttävät purkkaa hiljaisuuden keskellä. Tai sellaiset jotka eivät opettele puhumaan vaan sössöttävät vielä aikuisenakin (silloinhan se on eriasia, jos kehityksessa todella on ongelmia). Mutta jokaisellahan on omat mielipiteensä eikä kaikista voi tykätä. Toista ärsyttää kirjoitusvirheet kun toista taas ärsyttää liiallinen oikein kirjoittaminen. Mielestäni mielipiteet ovat ihmiskunnan rikkaus ja niihin ei tulisi kenenkään kajota, sillä että yrittää tuputtaa liiallista suvaitsevaisuutta.
 |
| c. we <3 it |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti